Kahvi tipahtelee aromien tulviessa sieraimiin kaikin voimin. Väsymys on aina tottumiskysymys, viimeiseen, kuolemattomuuteen johtavaan väsymykseen asti, pelkkää totuttelemista aistien hitauteen, toimimattomuuteen. Väsymys on kaunis tila. Se on nimenomaan tila, jossa ajattelee eri tavalla kuin virkeänä tai hilpeänä tai kiireellisenä. Se on erotettavissa. Tosin harva edes haluaa väsyneenä erotella omia tuntemuksiaan, vain pakolliset velvollisuudet pois alta ja lepäämään väsymys pois. Usein monikaan ei osaa arvostaa väsymystä. Sen aikana kaikki on toisin, ja jos viitsii heijastella ja erotella sen eri säikeitä, huomaa pystyvänsä vaikkapa ajattelemaan asioita aivan oudolla tavalla. Tämä voikin kuulostaa hyvin typerältä, mutta se on ikään kuin useimpien käytössä oleva supervoima, joka on löydettävissä. Sen löytäminen ei vaadi kirjojen lukemista, paperiarkkien täyttämistä ihmeellisillä tekstityyleillä, -tyypeillä.

Ihmisen elämä saattaa koostua kerroksista. Yhtenä päivänä, tai toisin sanoen aikavälinä, jota kutsumme päiväksi, saattaa elää yhtä kerrosta. Joskus kerros saattaa luhistua, romahtaa ja toisinaan sen voi jälleenrakentaa. Jos eläisimme viikon pituisten päivien ajanlaskua, saattaisi olla, että nukkuisimme nykyisen viikon ajan, ollaksemme hereillä viikon. Kerros ei olisi riippuvainen ajasta, vaan kaikki pitäisi vain organisoida eri tavalla. Toisin sanoen, kerrosajatusmallissa eläisimme jonkin tietyn ajan jossakin kerroksessa. Emme pysty hallitsemaan itseämme, emmekä kerroksiamme, näin väitän. Vaikka saisimme jokaisen alitajunnan soluosakkeen haltuun, täydelliseen kontrolliin, emme silti hallitsisi itseämme. Väitän että ihminen on inhimillinen olento, josta inhimillisyyttä ei voi koskaan lopullisesti ”jalostaa” pois. Lopulta inhimillisyys tulee esiin. Esimerkiksi murhaajaksi kykenevän sanotaan olevan epäinhimillinen. En ole samaa mieltä. Murha on seurausta jostakin tunteesta, joko vihasta, surusta, tahdosta, tai vaikka kylmästä harkinnasta, mutta tunteesta, joka kumpuaa alitajunnan syvimmistä syövereistä ehkäpä mahdottomana hallita. Voi olla että joku ihmishirviö todetaan täysin tunteettomaksi, ja todelliseksi hirviöksi. Vaikka tappaisi huvin vuoksi, tai jopa syyttä. Mutta joka tapauksessa, kyseessä on lopulta inhimillisestä, ihmisen sisältä kumpuavasta voimasta.

”Sekopää” on sekopää jos niin sanotaan, hullu ei parane, mutta lopulta hulluus, sekopäisyys, kaikki se, kimpoilee itsestä. Ihminen on lopulta vain sykerö asioita jotka tekevät jotain jonkun johdosta. Ei vapaa tahto ole lopulta sitä että ”mennäänpä vaikka tuonne”, vaan se on sisällä olevien asioiden tekemiä päätöksiä, johdatuksia, päätelmiä, ajatuksia sisällämme elävältä ihmismäiseltä inhimillisyydeltä.

Palataanpa siis alkuun, kerroksiin. Inhimilliset kerrokset joissa elämme, on eri tunteita, jotka ohjaavat tekojamme ja tapahtumia ympärillämme. Kerrokset eivät anna sijaa sovulle sisimmässä. Vai, ehkäpä asia on toisin, täysin toisin ja kerrokset ovatkin liukuhihnamainen kierros kehossa. Eli kierros, joka kuitenkin muuttaa muotoaan, on hyvin, hyvin monimuotoinen.

Palataan siis kuitenkin alummas. Tekstin idea, osat, ajatukset ovat sirpaleina paperiarkilla. Niistä ei voi koostaa yhtenäistä, yhtä selkeää tekstiä, sillä silloin ei käsiteltäisi riittävän laajaa alaa. Tämä on jälleen yksi bittiarkillinen maailmassa, jonka ihmiset rakensivat maailmaan, jossa maailma oli, ja jossa maailma tulee olemaan, jonne ihminen teki väylän jota pitkin lähettää vastaanottaa ja nähdä kaikki siten miten silmä näkee. Tyypillinen illuusio hämää silmää, mutta onko kyseessä lopulta vain tahto nähdä jotakin. Vai onko kyseessä merkki, merkki siitä, että vittu ettekö tajua jo, että mitään ei näe jos ei osaa etsiä.

Kyseessä ei ole kommentti mihinkään, teksti ei ole kannanotto, vaan se ainoastaan ilmentää mielen sokkeloiden loputonta dokumentoitavaa tiheyttä, joka ei lopu.

Mitä olisikaan olla ajattelematta? Ja ei, ei mikään lobotomia, vaan tyhjä mieli. Mitä jos tyhjä mieli onkin tila johon joskus pääsee, joka olisi saavutettava, ja kaikki ajatukset, siis; ilot, surut, vihat, himot, nöyryydet, häpeät ja muut ovat vain ongelmia jotka on setvittävä. Selvitettävä, jotta saa olla rauhassa. Yksin tai monissa kerroksissa monien kanssa samaan aikaan.

Jos teksti rönsyilee, kuten nyt, se kertoo, että ajatuksia on liikaa. Ne pulppuavat esimerkiksi rauhallisen, hieman melankolisen musiikin säestyksellä. Jos ajatusvirta loppuisi, saisin ehkäpä jäsennettyä tekstiä uudelleen, parempaan järjestykseen, selkeään ulkoasuun. Jos teksti, jossa yritän pohtia mielen kerroksia, tai inhimillisiä tuntemuksia sisällämme, ympärillämme, menee siihen, että alan ajattelemaan tekstin järjestystä, järkevyyttä, se kertoo vain siitä, mikä on tärkeintä. Ajatus.

Yritämme ja meitä yritetään opettaa tekemään asiat jollakin tietyllä tavalla, kuten kieli. Se on hyvä esimerkki. Kieli on yhteinen sopimus ja niin edelleen, mutta eivätkö teot ja tekojen tekotyyli edusta aivan samaa. Tehdessään asiat eri tavalla, ihmiset ovat erilaisia, eivätkä välttämättä ymmärrä toisten erilaisia tekoja, aivoituksia, arvoja. Sitä yritetään jäsentää samaksi. Ikuisesti. Ennen onnistumista kaikki ehtii jo tuhoutua, sillä yhden mielen aivoitukset eivät ehdi paperille ennen loppua. Tulevaa, mennyttä.

Lukiessa tätä ajattelen itseni täysin järjettömäksi. Tässä tekstissä ei ole hevon vitun järkeä. Se on ainoa asia jonka erottaa ja se on ainoa asia jonka voi koskaan erottaa, samalla kun ajattelee kaiken järjettömyyttä, suhteettomuutta, turhuutta ja kaiken loputtomuuden ja järjettömyyden kauneutta. Sitä pohtiessa tapahtui paljon.

Ovi aukesi. Hän astui huoneeseen. Kaikki oli ja olisi nyt ohitse. Hän asteli kohti paikkaansa muiden tirskuessa tuossa heitä ohittaessa. Etupenkki odotti tyhjänä. Katse viilsi häneen edestäpäin. Penkki ei kutsunut nyt, hän oli sen kohdalla, ja etuosasta viiltävä katse oli kohta avaamassa suutaan, kysyäkseen, ivallisella painotuksella, ehkäpä. Mutta sitä ennen kaikki olisi jo ohitse. Etummainen katse huomaa kaiken ja silmistä jää paistamaan katse, anteeksipyytävä, pelokas, kauhuntäyteinen. Sekään ei kauaksi aikaa.

Teot puhuvat puolestaan. Yhtenä iltana rannassa jäinen vedenpinta alkaa sulaa, toisena se on auringon ystävä. Ajattelin, että nyt olisi aika kirjoittaa sinulle,

Kaunista syksyä toivoen,

se kaikonnut turva sisimmässä.

Kukaan ei näe toista, kellään ei ole tietoa missä he sillä hetkellä ovat. Kivisen lattian vierestä alkaa ilmoihin nousta seinä, joka taittuu tietyssä vaiheessa katoksi, eli kyseessä on huone, jonkinmoinen huone. Seinässä on ikkuna, reikä muualle, maailmaan jonka piti olla kaikille tasan, kaikille sama, mutta joka jaettiin jo alkuvaiheessa joidenkin kanssa tasan ja loput siellä olevat ja elävät työskentelevät, nytkin. He luulevat olevansa valppaina vaarojen varalta, he luulevat tietävänsä oman paikkansa, luulevat valinneensa sen itse, mutta helppo on luulla jotain johon on ohjattu ja joka on puolesta päätetty tapahtuvaksi jo ennen syntymää.

Polvistuneet poistuvat halutessaan. Kukaan ei poistumista huomaa, poistuminen ei ole merkittävää, vaan ylipäänsä tänne saapuminen. Harvaa saapuu, jotkut eivät koskaan poistu. He kokevat tämän paikan omakseen.

Ei huoneessa oikeasti ole ketään. Tätä huonetta, jossa nämä ihmiset polvistuvat ei ole olemassakaan. Se on jokaisen mielessä, se on kehto jossa ajatus voi saada alkunsa, keinu jossa vauhdikas liike kertoo hymyn tulevan huulille. Jokaisen ihmisen mielessä, jos sen antaa päästä valloilleen. Hetkeksi keräämään vauhtia rajaamattomalla rajoittamattomalla radalla, loputtomalla asvaltti-, hiekka- tai kalliotiellä. Millä tahansa, se on lopulta sivuseikka ja jokaisen päätettävissä tai annettavissa päätettäväksi.

Minkä vuoksi he sitten oikeasti polvistuivat kunnioittamaan kuvaa? Mitä he näkivät? Jokainen mitä halusivat? Ei. He näkivät itsensä. He katsoivat mielensä kautta peilistä itseään, kenties eilisen jälkeen. Jokainen heistä kunnioitti itseään, loputtomalla kuoleman moottoritiellä, joka johtaa aina samaan päätepisteeseen, joskaan se ei aina tarkoita, että se olisi jokaisella sama. Päätepiste on aina sama, mutta jokaisella se on omansa. Ei tätä prosessia käy jokainen läpi, jossain, unissa, alitajunnassa aamuyön herkän unen siirtyessä hetkessä syvimpään mahdolliseen. Kun pimeyden voimassa rekan lähestyvät valot herättävät keskellä kaistaa nukkuvan, on ehkä päätettävä, pitäisikö siirtyä tiensivuun vai sulkeako silmät ja jatkaa unia.

Maailma seinässä näkyvästä reiästä on maailma, jossa me haluaisimme elää, jossa mielellä on liike sinne minne sen tie vie, ei liike tyhjyyteen, jos sellaista on vittu edes mahdollista ollakaan. Se on paikka jonne jokainen on jo matkustanut, jonne jokaisen silmät näkevät. Se ei ole unelmien maailma. Se on maailma jossa elämme koko ajan. Elämme siellä ja katselemme lasin läpi miten liikumme pelikentällä, miten yritämmekään neuvoa itseämme, miten haluaisimmekin tarttua tuota hahmoa, itseämme kädestä ja opastaa, astu tuonne, siellä saat levätä hetken pitempään, siellä sinun jalkasi ovat kevyemmät ja tunnet miten jokainen solu on rauhassa, siellä. Kun palaamme ikkunalasin äärestä muiden luokse, unohdamme mitä tapahtui ja joka kerta palaamme takaisin.

Kuka voisi kertoa miten asia oikeasti on, jos joku voisikin, tuskin hän sitä tulisi tänne kertomaan, mikäli pääsisikään.

Poika katseli ympärilleen. Edessä siinsi vihreä nurmimatto, ainoina keskeyttäjinään koivut, vaalearunkoiset, helmenkaltaiset puut. Siten poika ajatteli nyt. Helmenkaltaiset. Ohitse ajoi pyöräilijä, melko kovalla vauhdilla, vaaleassa puserossa, housujen väriä poika ei tajunnut katsoa. Miksi helvetissä olisi katsonutkaan, ei mikään sellainen piru vie hänelle kuulunut. Vanhus ja poika juttelivat jälleen, lasiseinien ulkopuolelle sanoista ei saanut selvää, ellei osannut lukea huulilta.

Varikset. Kauniit raakkujat, katkeruuttaan kaakattavat linnut. Poika muisti nyt. Sitten hän jo unohtikin, mitä oli muistanut. Hän katseli variksia. Ne tuntuivat typeriltä olennoilta. Mutta poika ajatteli, että se oli typerä uskomus, se että luokitteli jonkun typeräksi ulkomuodon perusteella. Ehkäpä varikset olivat paljon viisaampia ja niiden raakunta olikin naurua ihmisten tyhmyydelle. Poika hymähti. Hän arvosti variksia. Nurmen vartijoita. Varikset kerääntyivät välillä ryhmiin, sitten taas erkanivat keräilemään ruokaa ja palasivat taas, kuin keskustelemaan, mitä olivat nähneet. Yhden niistä jalka oli hiukan vioittunut, se vältteli sillä astumista, illan kosteassa sylissä.

Rusakko pinkoi henkensä edestä nurmimaton takalaidassa. Terassilta oli vaikea nähdä tarkkaan mihin nurmimatto loppui ja mistä se alkoi. Mutta poika hahmotti silti, että rusakko oli takalaidassa. Oman elämänsä ralliradalla, aikasakkoa oli rapsahtanut virheistä ja perässä tulevat olivat alkaneet saavuttaa. Poika jatkoi keskusteluaan vanhuksen kanssa.

Aurinko ei ollut vielä laskenut. Sinisen sävyissä hiljaa kuiskiva taivas puhalteli harvoja pilviä eteenpäin. Koivujen ja pihlajien lehdet suhisivat ja havisivat hiljaa. Ilta oli saapunut aikoja sitten, syrjäyttänyt päivän, hivuttautunut iltapäivän selän taakse ja arvaamatta ottanut paikkansa. Ilta teki tilaa yölle, parhaalle ystävälleen. Kaukana alhaalla, puiden latvoista katsottuna oli vihreä, hyväkuntoinen nurmimatto.  

Varis katseli korkealta alas maan kamaralle. Se huomasi, että viereisessä talossa, takapihalla, lasisessa kopissa istui kaksi henkilöä. Vanhus ja pälyilevä poika. Varis lennähti maahan. Muut varikset samaten, he kaikki lähenivät toisiaan kunnes yksi lensi pois ja samalla kaikki muut, omiin suuntiinsa. Varis ei olisi hymyillyt, mikäli se nokallaan olisi voinutkaan. Se korahti, kuin korppi, joka ei tiedä mitä söisi.

Nurmi oli kosteaa. Kastemadot liikuskelivat maanpinnan tuntumassa, sen varis kuuli. Hän ei pitänyt kastemadoista. Ei madoista yleensäkään, eikä käärmeistä. Ne olivat hallitsemattomia.

Varis nappasi nokallaan maasta apilankukan. Puna-apilan kauniin, mutta vaatimattoman kukan. Varis piti sitä tiukasti nokassaan noustessaan lentoon. Matka ei olisi pitkä. Varis laskeutui jonkin ajan kuluttua yksinäiselle haudalle. Ei Varis lukea osannut, mutta se tunsi. Se syvällä sisimmässään tunsi, että haudassa lepäsi kiltti vanha rouva, joka oli hänelle puhunut, kuin vertaiselleen. Varis laski apilankukan haudalle, joka oli hoitamaton eikä siinä ollut muita kunnianosoituksia tai muistamisia. Varis yritti siivota hautakiveä, raaputti nokallaan paskaa pois kivestä.

Alkoi sataa. Kuin hiljaista itkua.

Varis muisti. He tanssivat pimeydessä, ottivat pimeyden omakseen, siivet edestakaisin heiluen. Taivas oli musta, se oli sulkenut silmänsä. Yö hymyili heille, otti syleilyynsä. Ja variksen äiti kietoi siipensä variksen ympärille jotta he eivät ikinä olisi kuolleet.

Auto ajoi äitinsä ylitse. Pelotta oli äitinsä kuoleman kohdannut. Ehkäpä omasta tahdostaan, tai puoliksi, kenties ruokaa etsiessään oli äitinsä menettänyt henkensä. Vitun jeesus.

Vessa. Rauhan tyyssija. Sinne eivät pääse huolet. Toiletti on eräänlainen sauna. Ajatukset ovat vapaita. Vessassa voi tehdä mitä tahansa, virtsaamisen ja ulostamisen lisäksi. Istuessa paskalla, voi lukea, kuunnella musiikkia, kertoa vitsejä oven toisella puolella oleville, tai jos ovi on auki niin sitä kautta siinä tapauksessa.

Mutta se on vasta pinnallista ja päällisintä vessassa tapahtuvaa. Enkä nyt aloita puhumaan seksuaalisista tapahtumista ja sen sellaisista, vaan mentaalisista ja verbaaleista ymmärryksistä ja "näyistä".

Istuessani vessassa voin johdattaa ajatukseni svääreihin, jonne en muuten niitä veisi. Enkä pystyisikään. Ei sillä, että ajatukset ja oivalukset pöntöllä istuessa olisivat jotenkin painokelvottomia, mutta jälkeen päin niistä ei ole helppoa saada kiinni. Käytännössä on mahdotonta myöhemmin muistella wc:ssä nautittuja hetkiä, ne sensuroituvat pääkopasta ja henkiseltä kovalevyltä nopeasti pois.

Henkilökohtainen sensuuri ei mitenkään yllä vessaan. Paras vessa on aina kotona. Se on tavallaan tuttu. Myös kohtuu julkisilla paikoilla olevissa paikoissa (uimahalli, urheilukentänkoppi) olevat weeceet ovat mietiskelyn ja luomisen Mekkoja.

Vessassa kannattaa ehdottomasti istua pitempään kuin muutama minuutti, se tuo henkisen helpotuksen, fyysisestä puhumattakaan. Nyt voin yrittää sukeltaa mieleni syvyyksiin. Vessassa istuminen on huumaantunut tila. Hiljainen huone, jossa häiritsemättömänä istuessa on rauha ja loputon raukeus vataa kehon, jos siis sen antaa tapahtua. Silmien sisällä näyttäytyvä taivas tulvii sadepisaroiden tapaan eteen ja korvat kuulevat runojen suloisia sointuja, miettimättä, mitä ne sanovat. Päästäkseen kuulemaan noiden runojen sanat, on keskityttävä ja syvennyttävä. Suu haukkoo happea, kuin lentäen taivaissa, kohti pilveä ja sen läpi tultaessa tarvittavaa happikerrosta etsien. Jalat paikalla ollessaankin hymyn kaltaisesti riuhtovat irti todellisen maailman kahleista, jotka pitävät kiinni siinä pöntössä.

Ulkohuussi on kuitenkin aivot. Päänsisäinen maailma avautuu huussissa yksikseen istuvalle, kenties nenää nyrpistelevälle, kenties pelottomalle lantakuoriaisrasistille. Hiukset nousevat pystyyn, varpaat ja sormet  tuntevat ja selkä rentoutuu. Saunassa tämä kaikki ei tapahdu, jotakin h´johonkin verratakseni. Saunassa olotila johtuu pitkältikin lämmön ja "veden" voimasta. Huussissa tämä tapahtuu joogaakin syvemmällä tasolla. Kauneus on sama sekä huussissa että saunassa. Perseen saa levittää saunan laurteille, kuten myös huussipesäkkeen reunoille aristelematta, hymyillen.  Paras kiitospuhe syntyy tällaisissa mielen puhdistavissa "kodeissa".

Tästä voitaisiinkin sirtyä seuraavaa mietteeseen. Ihminen ei oikeasti mene vessaan ulostamista varten. Hän tekee sen alitajuisesta tottumuksesta; henkisen tilan takia. Päästäkseen pois. Väitän, että ulkohuussin tuovat vibat ovat mitään uskontoa tai aatetta huomattavammat. Väitän, että vessa ja siihen liittyvä omanitsensä kanssakäyminen ja vuorovaikutus on lujempaa, syvällisempää ja koskettavampaa kuin mikään keskustelu tai mielipteen vaihto ikinä. Mutta kyllä, ihminen menee vessaan ulostamista varten. Ei vessaan mennä jos ei ole sinne asiaa. Silloin puutuu persus. helpommin kuin voi arvellakaan, punaiset persposket on hilattava muuhun aikaa, "todellisuuteen". Kyllä se ulostaminen siihen kuuluu.

Toinen osa on tulossa, mutta nyt on muita töitä, projekteja ja visoita edessäpäin. Kevät on kohti kesää jo. Talven koleutta en enää havaitse, kumissaappaat litisevät mutaa vasten. Aurinko näyttäytyy harmaan pilviverhon alta. Ehkä olen selvinnyt taas kerran sittenkin.

Osa2 harkitumpien ja syvällisempien mietteiden kanssa lähiaikoina tulossa sekin.

- Istu alas.

- No voinhan mä sen tehä..

- Ei sillä että minulla olisi mitään asiaa, mutta voisin kysyä sinulta yhtä asiaa.

- No senkun vittu kysyt, sitä varten mä täs ny ehk oonkin, tai no niin...

- Niin tämä kysymys, jonka esitän seuraavaksi, ei ole tarkoitettu henkilökohtaiseksi, vaikka se voi siltä tuntuakin. Joten jos vastaat siten miltä tuntuu, että haluat vastata.

- Öh, joopa joo. No kysy ny, mä vastaan ja suksin sitte.

- No nyt kysyn. Mutta vastaa juuri niin, kuin ensiksi ajattelet. Ymmärsitkö?

- No enköhän. Kysy nyt saatana, ettei koko aamua mee tähän.

- Oletko tyytyväinen elämääsi?

- Täh siis joo, mä oon oikeestaan aika helvetin tyytyväinen kaikkeen siihen mitä mulla on vaik ei mul paljoo oikeestaa ookaan.

- Aivan. Olet oikeassa. Olet elävä esimerkki siitä, että ei onni tule siitä, kuinka paljon on mitäkin. Oletko tullut ennen sitä ajatelleeksi?

- No oikeestaan en. En koskaan. Tai ehkä ollaan joskus heitetty jotai läppää meiä porukois, mut ei silleen.

- Nimenomaan. Muista, että mitä tahansa tapahtuikin, pidä kiinni siitä mitä sinulla on.

- No joo. Ootsä ny joku tuomion profeetta tai jotain? Et totuus tulee sun suusta vittu vai ?

- Rauhoitu. Minä menen nyt. Tuskin näemme ihan pian. Mutta jos näin silti tapahtuu, muista sanani.

- Mitkä niistä?

- Mitäkä tahansa. Ei sillä ole siinä vaiheesa enää väliä.

- Onko missään muussakaan vaiheessa?

- On. Paljonkin.

Kysymyksiä esittänyt miespuolinen hahmo käveli nurkan taakse.

Näin se ei missään tapauksessa ole, sillä kaunesu kumpuaa syvältä, sielusta. Sielu, joka on tahrainen, lihava, tai mikä tahansa sellainen, joka ei kuulosta hyvältä korvissa, on kaunis. Siis usein se on näin. Ei aina. Mutta eikö poikkeus sitten vain vahvista sääntöä ? Ei. Poikkeus tekee perustelut omalle olemassaololleen. On olemassa syvä voima, joka voittaa kaiken muun. Se työntää alleen riistäjien mahdin,  epäoikeudenmukaisen, epätodellisenkin voitontahdon. Se voittaa ja talloo jalkojensa alle kaiken yllään odottavan. Tämä tunne ei ole rakkaus, kuten jopa harry plodderissa väitetään. Tämä tunne on usko. Ei usko uskontoon, vaan usko. Usko omaan tekemiseen. Usko loputtoman tuntuisen ongelman edessä, tai pikemminkin alla, selviämiseen.

Se usko kantaa loputtomiin. Luo sillat eteenpäin. Yli kammottavan rotkon. Tällainen usko on voimavara, jota ei voi lainata tai veloittaa keneltäkään, tai mistään. Tämän kaltainen usko on periksiantamaton. Se tekee kantajastaan voittamattoman. Se on loputon eliksiiri. Tilanne, jossa huippu lentopallojoukkue kohtaa pienempänsä, surkean vastuksen eurooppa-kupissa, tässä tilanteessa pikkuruisen joukkueen viimeinen mahdollisuus, kääntämätön kortti on, kyllä', usko. Usko omaan tekemiseen, usko voittooon. Jos tulee tappio, usko ei ole ollut 100 prosenttista.

Mutta siitähän se vain ottaa voimistuakseen, luodakseen loputonta sisua eteensä. Aivan, usko luo sisun. Kyllä, näin se ehdottomasti on.

Uskoen omaan aatteeseeni, pukeutuneena omaan valepukuuni, jatkan matkaa, voimistuneena, sisuuntuneena. Uskon siihen, että pääsen seuraavaan määränpäähäni, että voitan sen huippu joukkueen seuraavassa erässä. Lyön koko jengin kanveesiin.

Toisin kuin itsekin voisin jälkeenpäin luulla, en yht'äkkiä vain kokenut täydellistä muunnosta. Hiljalleen silmäni alkoivat taas nähdä, mitä itse niiden halusin näkevän, eli ylitse sensuurien ja linssien. Sitä luuli olevansa mestoilla, vaikka oli sivusta katsojana, kun muut kulkivat eteenpäin. Ei sillä, että he olisivat oikeasti liikkuneet eteenpäin, tyhjäkatseisina he vääntelivät edestakaisin, ja enemmän takaisin. Yrittäessäni kertoa heille sitä, he pudistelivat päätään, hymyilivät, huitoilivat käsillään, heiluttivat lippujaan, sulkivat silmänsä.

Onneksi on vielä toivoa. Ihan jokainen tämän planeetan paskiainen ei ole vielä hukassa, joillakin on vielä ne omat korvansa ja silmänsä tallella. Tällaiset ihmiset on kuitenkin onnistuttu vaientamaan, ei sillä tavalla, ei sen sanan oikeassa merkityksessä.

Nykyaikana on hirvittävän vaikea löytää hiljaista metsää. Onkohan kukaan koskaan ajatellut sitä? Puhun siis oikeasti hiljaisesta metsästä. Sellaisesta, jossa ainoat äänet ovat lehtien suhina, eläinten korina ja raavinta ja tärkeinpänä ytimekäs hiljaisuus. Jolle ei ole loppua. Sitä kaipaan. Se, että voisin vain istua ja olla ajattelematta yhtikäs mitään. Olla ilman mitään. Puro solisisi jalkojeni juuressa, lämpötila olisi täydellisen sopiva, niin että ei olisi millään tavalla lämmin, mutta ei pienimmänkään verran kylmyyttä. Ei tuulta. Sininen taivas.

Syntymäpäivänä syödään usein kakkua. Olen kuullut uudesta, nopeastikin leviävästä tavasta, jossa kakun tilalla tarjotaan leipää, joka päällystetään havunneulaslevitteellä. Mielenkiintoinen idea. Kun kuulen vielä, mitä muita ainesosia siihen tarvitaan, tuon reseptin tänne.

Yritän kirjoittaa lähiaikoina lisää, sillä tällainen ajatusten esiintuominen vapauttaa omaa mieltä. Jos en kuitenkaan jostakin syystä löydä tänne vähään aikaan, olkoon enkelit kanssanne, sanojen paremmassa merkityksessä,  mielekästä kevättä.