Astun ulos ovesta. Edessä ei ole mitään. Ei estettäkään ennen uutta askelta. On harkittava tarkkaan, mihin suuntaan askeleeni otan. Jos otn sen hiukankin väärään suuntaan, tielläeni voi yhtäkkiä ilmestyä kymmenitäin ongelmia. Niin, onhan minulla siitä kokemusta. Liikaakin, ainakin jossain määrin.

Kun heräsin, puhelin soi. Siellä oli eräs vanha tuttavani, jo vuosien takaa. Hän kertoi, että omaa syövän, josta parantumisen todennäköisyys pyörii noin kymenessä prosentissa. Ajattelin, että mitä voisin tehdä hänelle niin, että se ei olisi säälimistä vaan puhdasta auttamista, viimeisten unelmien toteuttamista. Kysyin häneltä siitä. Hän vastasi, että voisin käydä hänen luonaan vielä viimeisen kerran. Lupasin sen hänelle ja lopetimme puhelun.
Nyt minuun sitten iski eräänlainen kammo. Mennä melko varmasti kuolevan miehen luokse. Mikä siellä odottaisi? Riutunut vanha ystävä, jota en ole nähnyt nelään vuoteen. Mutta jonka soittoa olen alitajuisesti odottanut, koska olen itse ollut niin helvetin saamaton, etä en ole joko viitsinyt tai uskaltanut soittaa hänelle.
Onko alitajuntani varjellut minua tältä? Onko se yrittänyt saada minut unohtamaan tämä ystävä? Ja vasta vuosien päästä saada kuulla hänen kohtalostaan.
Kohta lähden hänen luokseen. Sen takia, että minuun ei iske kammo, joka estää menemästä hänen luokseen. Loppujen lopuksi mennessäni tuskin tunnen mitään. Minä kiellän tunteeni. Kiellän sen, että tunnen hänet, tai hän minut. Kiellän lopulta olemassa olomme. Varjelen. En haluaisi tehdä niin, mutta niin teen. Joka tapauksessa se tulee menemään niin.

Nyt otan se askeleen, josta aikaisemmin jo puhuinkin. En ole ihan vielä päättänyt suuntaa, mutta otan joka tapauksessa sen askeleen. Sen jälkeen saatan olla maassa kolmessa osassa, tai täysin muusina. Kuten vittuako. Hän on kertonut olevansa muusi.
Nyt minun on vielä saatava levätä hetki. Maata kukkakedolla. Se on tuossa takapihalla. Siinä saan vielä viimeisen nautintoni ennen tuomiota. Mielenterveyteni rakoilee. Istun alas ja huomaan kuinka silmäni sulkeutuvat. En kyynelehdi, minulla ei ole siihen varaa. Ei tosin mihinkään muuhunkaan, mutta silti. Aurinko heittää varjojaan joka puolelle.