Istun tänään pöytään itseäni vastapäätä puntaroidakseni, kuka oikeasti olen. Tarkoitukseni ei ole selvittää tarkoitusta millekään, vaan ainoastaan se, kuka minä olen. No sen sanoinkin jo.
Kun olen saanut selville kaiken tarpeellisen, en enää koskaan te samaa uudestaan. Ei pitäisi sanoa niin vahaa ilmaisua. Mutta tässä tilanteessa olen hyvin varma, että sitä ei tapahdu enää koskaan. Jos tapahtuukin, ei minun sitten auta kuin perua sanani.

Istun pöytään, tarkennan katseeni silmiini. Näen samean tahdon, joka ei ole väistymässä toistuvista yrityksistä huolimatta. katson hiukan alemmas ja näen suun. Suun, joka toistuvista yrityksistä huolimatta ei ole vaiennut, jonka mielipiteitä ei toistuvista yrityksistä huolimatta ole saatu muutettua.
Kun katson tarkkan korvia, näen korvat jotka kuulevat, joita on yritetty kuurouttaa, mikä ei ole onnistunut.
Näen nenän joka vielä, toistuvista estoyrityksistä huolimatta hasitaa jotakin.

Näen siis itseni. Minun ei arvitse puhua itselleni. Olen saanut selville tarpeeksi ilman sitäkin. Nousen tuolilta. Otan itseäni niskasta kiinni ja astelen pois.