Taas koita hetki lähdön, sulkee syliinsä arvaamatta, tahtomattani. Ei silloin tarvitse huolehtia, se ei auta. On paras tuudittautua mukaan matkaan, joka voi olla arvaamaton, ikkunaan tipahtelee vesipisaroita. Pimeys on niin tumma, että sitä ei ole. Se on läpäisemätön matto, lattian peittävä.

Kesä odottaa jo vuoroaan, siihen jaksan uskoa, jos en mihinkään muuhun, niin siihen silti. Se tulee, väkisin vaikka sitten. Voin taas hymyillä, nauraakin. Kohotan itseni huutoon. Joka ei lopu. Se on voiton ja tahdon huuto, huuto, jota olen tarvinnut jo pidemmän aikaa, jota olen jo odotellutkin. Ikkuna särkyy, salama räväyttää taivaan kanteen viillon, reiän, kuin ompelimon unohtaman. Sade yltyy, tien pinta on veden vallassa. Voin jälleen nukahtaa.

En tiedä enää kuinka kauan siitä on, siis siitä kun mitään ei enää oikeastaan ollutkaan jäljellä. Verho tikkunassa eivät enää hyödytä, sillä mitäänhän ei enää ole, mutta sitten pitkä valonsäie läpäisee puuston, pilvet kaiken. Aurinko on palannut, luomaan elämän minuun, ei vain minuun, myös murhaaja-karhuihin, jotka odottavat maan alla vuoroaan, hymyillen, ehkäpä.
Ne tietävät, että vielä ei ole aika, mutta että elämä syttyy taas, pian.
Kaikki minkä on luultu loppuneen, palaa takaisin.