Olen löytänyt syvän kauneuden. Sellaisen, joka piileskelee niiltä, jotka sitä yrittävät löytää, ja niiltä, jotka ovat välinpitämättömiä. Syvä kauneus liittyy uskomukseen siitä, että kauneus on rumuuden vastakohta.

Näin se ei missään tapauksessa ole, sillä kaunesu kumpuaa syvältä, sielusta. Sielu, joka on tahrainen, lihava, tai mikä tahansa sellainen, joka ei kuulosta hyvältä korvissa, on kaunis. Siis usein se on näin. Ei aina. Mutta eikö poikkeus sitten vain vahvista sääntöä ? Ei. Poikkeus tekee perustelut omalle olemassaololleen. On olemassa syvä voima, joka voittaa kaiken muun. Se työntää alleen riistäjien mahdin,  epäoikeudenmukaisen, epätodellisenkin voitontahdon. Se voittaa ja talloo jalkojensa alle kaiken yllään odottavan. Tämä tunne ei ole rakkaus, kuten jopa harry plodderissa väitetään. Tämä tunne on usko. Ei usko uskontoon, vaan usko. Usko omaan tekemiseen. Usko loputtoman tuntuisen ongelman edessä, tai pikemminkin alla, selviämiseen.

Se usko kantaa loputtomiin. Luo sillat eteenpäin. Yli kammottavan rotkon. Tällainen usko on voimavara, jota ei voi lainata tai veloittaa keneltäkään, tai mistään. Tämän kaltainen usko on periksiantamaton. Se tekee kantajastaan voittamattoman. Se on loputon eliksiiri. Tilanne, jossa huippu lentopallojoukkue kohtaa pienempänsä, surkean vastuksen eurooppa-kupissa, tässä tilanteessa pikkuruisen joukkueen viimeinen mahdollisuus, kääntämätön kortti on, kyllä', usko. Usko omaan tekemiseen, usko voittooon. Jos tulee tappio, usko ei ole ollut 100 prosenttista.

Mutta siitähän se vain ottaa voimistuakseen, luodakseen loputonta sisua eteensä. Aivan, usko luo sisun. Kyllä, näin se ehdottomasti on.

Uskoen omaan aatteeseeni, pukeutuneena omaan valepukuuni, jatkan matkaa, voimistuneena, sisuuntuneena. Uskon siihen, että pääsen seuraavaan määränpäähäni, että voitan sen huippu joukkueen seuraavassa erässä. Lyön koko jengin kanveesiin.