Laskeutuen seinän eteen, polvet kiviselle ja melko pölyiselle lattialle hitaasti hivuttaen, päätä hiukan eteenpäin kumartaen ja kädet eteen ja toisiinsa kiinni ojentaen he kunnioittavat tuota kaunista kuvaa, kuvajaista. heitä ei ole moniakaan, mutta silti riittävästi, he haluavat kunnioittaa tuota ihmeellistä taulua. Se on loputtoman kaunis, ikoni. Mutta ei uskonnollinen, ei jumaluuden kuva tai symboli. Jokainen heistä, joka on polvistunut kuvan eteen, on tehnyt sen omasta tahdostaan ja jokainen ajattelee ja tietää taulun kuvan tärkeäksi omalla tavallaan.

Kukaan ei näe toista, kellään ei ole tietoa missä he sillä hetkellä ovat. Kivisen lattian vierestä alkaa ilmoihin nousta seinä, joka taittuu tietyssä vaiheessa katoksi, eli kyseessä on huone, jonkinmoinen huone. Seinässä on ikkuna, reikä muualle, maailmaan jonka piti olla kaikille tasan, kaikille sama, mutta joka jaettiin jo alkuvaiheessa joidenkin kanssa tasan ja loput siellä olevat ja elävät työskentelevät, nytkin. He luulevat olevansa valppaina vaarojen varalta, he luulevat tietävänsä oman paikkansa, luulevat valinneensa sen itse, mutta helppo on luulla jotain johon on ohjattu ja joka on puolesta päätetty tapahtuvaksi jo ennen syntymää.

Polvistuneet poistuvat halutessaan. Kukaan ei poistumista huomaa, poistuminen ei ole merkittävää, vaan ylipäänsä tänne saapuminen. Harvaa saapuu, jotkut eivät koskaan poistu. He kokevat tämän paikan omakseen.

Ei huoneessa oikeasti ole ketään. Tätä huonetta, jossa nämä ihmiset polvistuvat ei ole olemassakaan. Se on jokaisen mielessä, se on kehto jossa ajatus voi saada alkunsa, keinu jossa vauhdikas liike kertoo hymyn tulevan huulille. Jokaisen ihmisen mielessä, jos sen antaa päästä valloilleen. Hetkeksi keräämään vauhtia rajaamattomalla rajoittamattomalla radalla, loputtomalla asvaltti-, hiekka- tai kalliotiellä. Millä tahansa, se on lopulta sivuseikka ja jokaisen päätettävissä tai annettavissa päätettäväksi.

Minkä vuoksi he sitten oikeasti polvistuivat kunnioittamaan kuvaa? Mitä he näkivät? Jokainen mitä halusivat? Ei. He näkivät itsensä. He katsoivat mielensä kautta peilistä itseään, kenties eilisen jälkeen. Jokainen heistä kunnioitti itseään, loputtomalla kuoleman moottoritiellä, joka johtaa aina samaan päätepisteeseen, joskaan se ei aina tarkoita, että se olisi jokaisella sama. Päätepiste on aina sama, mutta jokaisella se on omansa. Ei tätä prosessia käy jokainen läpi, jossain, unissa, alitajunnassa aamuyön herkän unen siirtyessä hetkessä syvimpään mahdolliseen. Kun pimeyden voimassa rekan lähestyvät valot herättävät keskellä kaistaa nukkuvan, on ehkä päätettävä, pitäisikö siirtyä tiensivuun vai sulkeako silmät ja jatkaa unia.

Maailma seinässä näkyvästä reiästä on maailma, jossa me haluaisimme elää, jossa mielellä on liike sinne minne sen tie vie, ei liike tyhjyyteen, jos sellaista on vittu edes mahdollista ollakaan. Se on paikka jonne jokainen on jo matkustanut, jonne jokaisen silmät näkevät. Se ei ole unelmien maailma. Se on maailma jossa elämme koko ajan. Elämme siellä ja katselemme lasin läpi miten liikumme pelikentällä, miten yritämmekään neuvoa itseämme, miten haluaisimmekin tarttua tuota hahmoa, itseämme kädestä ja opastaa, astu tuonne, siellä saat levätä hetken pitempään, siellä sinun jalkasi ovat kevyemmät ja tunnet miten jokainen solu on rauhassa, siellä. Kun palaamme ikkunalasin äärestä muiden luokse, unohdamme mitä tapahtui ja joka kerta palaamme takaisin.

Kuka voisi kertoa miten asia oikeasti on, jos joku voisikin, tuskin hän sitä tulisi tänne kertomaan, mikäli pääsisikään.