Poika ja vanhus istuivat. Heillä ei ollut erityisempää syytä siihen, takapihan terassilla istuskeluun. He keskustelivat, välillä nauraen, välillä hiljaa mutisten. Lasitus esti tuulenpuuskien ja ohikulkevien ihmisten äänten pääsemisen terassille. Ilta oli alkanut myöhäiskesässä jo viiletä ja hiukan, asteen verran vain valoisasta hämärtyä. Aurinko ei ehkä ollut laskenut, sitä ei voinut huomata tälle puolen taloa, jos olikin. Mutta kellonaikaan nähden, ei, ei se ollut vielä laskenut. Ei voinut olla. 

Poika katseli ympärilleen. Edessä siinsi vihreä nurmimatto, ainoina keskeyttäjinään koivut, vaalearunkoiset, helmenkaltaiset puut. Siten poika ajatteli nyt. Helmenkaltaiset. Ohitse ajoi pyöräilijä, melko kovalla vauhdilla, vaaleassa puserossa, housujen väriä poika ei tajunnut katsoa. Miksi helvetissä olisi katsonutkaan, ei mikään sellainen piru vie hänelle kuulunut. Vanhus ja poika juttelivat jälleen, lasiseinien ulkopuolelle sanoista ei saanut selvää, ellei osannut lukea huulilta.

Varikset. Kauniit raakkujat, katkeruuttaan kaakattavat linnut. Poika muisti nyt. Sitten hän jo unohtikin, mitä oli muistanut. Hän katseli variksia. Ne tuntuivat typeriltä olennoilta. Mutta poika ajatteli, että se oli typerä uskomus, se että luokitteli jonkun typeräksi ulkomuodon perusteella. Ehkäpä varikset olivat paljon viisaampia ja niiden raakunta olikin naurua ihmisten tyhmyydelle. Poika hymähti. Hän arvosti variksia. Nurmen vartijoita. Varikset kerääntyivät välillä ryhmiin, sitten taas erkanivat keräilemään ruokaa ja palasivat taas, kuin keskustelemaan, mitä olivat nähneet. Yhden niistä jalka oli hiukan vioittunut, se vältteli sillä astumista, illan kosteassa sylissä.

Rusakko pinkoi henkensä edestä nurmimaton takalaidassa. Terassilta oli vaikea nähdä tarkkaan mihin nurmimatto loppui ja mistä se alkoi. Mutta poika hahmotti silti, että rusakko oli takalaidassa. Oman elämänsä ralliradalla, aikasakkoa oli rapsahtanut virheistä ja perässä tulevat olivat alkaneet saavuttaa. Poika jatkoi keskusteluaan vanhuksen kanssa.

 

Aurinko ei ollut vielä laskenut. Sinisen sävyissä hiljaa kuiskiva taivas puhalteli harvoja pilviä eteenpäin. Koivujen ja pihlajien lehdet suhisivat ja havisivat hiljaa. Ilta oli saapunut aikoja sitten, syrjäyttänyt päivän, hivuttautunut iltapäivän selän taakse ja arvaamatta ottanut paikkansa. Ilta teki tilaa yölle, parhaalle ystävälleen. Kaukana alhaalla, puiden latvoista katsottuna oli vihreä, hyväkuntoinen nurmimatto.  

Varis katseli korkealta alas maan kamaralle. Se huomasi, että viereisessä talossa, takapihalla, lasisessa kopissa istui kaksi henkilöä. Vanhus ja pälyilevä poika. Varis lennähti maahan. Muut varikset samaten, he kaikki lähenivät toisiaan kunnes yksi lensi pois ja samalla kaikki muut, omiin suuntiinsa. Varis ei olisi hymyillyt, mikäli se nokallaan olisi voinutkaan. Se korahti, kuin korppi, joka ei tiedä mitä söisi.

Nurmi oli kosteaa. Kastemadot liikuskelivat maanpinnan tuntumassa, sen varis kuuli. Hän ei pitänyt kastemadoista. Ei madoista yleensäkään, eikä käärmeistä. Ne olivat hallitsemattomia.

Varis nappasi nokallaan maasta apilankukan. Puna-apilan kauniin, mutta vaatimattoman kukan. Varis piti sitä tiukasti nokassaan noustessaan lentoon. Matka ei olisi pitkä. Varis laskeutui jonkin ajan kuluttua yksinäiselle haudalle. Ei Varis lukea osannut, mutta se tunsi. Se syvällä sisimmässään tunsi, että haudassa lepäsi kiltti vanha rouva, joka oli hänelle puhunut, kuin vertaiselleen. Varis laski apilankukan haudalle, joka oli hoitamaton eikä siinä ollut muita kunnianosoituksia tai muistamisia. Varis yritti siivota hautakiveä, raaputti nokallaan paskaa pois kivestä.

Alkoi sataa. Kuin hiljaista itkua.

Varis muisti. He tanssivat pimeydessä, ottivat pimeyden omakseen, siivet edestakaisin heiluen. Taivas oli musta, se oli sulkenut silmänsä. Yö hymyili heille, otti syleilyynsä. Ja variksen äiti kietoi siipensä variksen ympärille jotta he eivät ikinä olisi kuolleet.

Auto ajoi äitinsä ylitse. Pelotta oli äitinsä kuoleman kohdannut. Ehkäpä omasta tahdostaan, tai puoliksi, kenties ruokaa etsiessään oli äitinsä menettänyt henkensä. Vitun jeesus.