Kahvi tipahtelee aromien tulviessa sieraimiin kaikin voimin. Väsymys on aina tottumiskysymys, viimeiseen, kuolemattomuuteen johtavaan väsymykseen asti, pelkkää totuttelemista aistien hitauteen, toimimattomuuteen. Väsymys on kaunis tila. Se on nimenomaan tila, jossa ajattelee eri tavalla kuin virkeänä tai hilpeänä tai kiireellisenä. Se on erotettavissa. Tosin harva edes haluaa väsyneenä erotella omia tuntemuksiaan, vain pakolliset velvollisuudet pois alta ja lepäämään väsymys pois. Usein monikaan ei osaa arvostaa väsymystä. Sen aikana kaikki on toisin, ja jos viitsii heijastella ja erotella sen eri säikeitä, huomaa pystyvänsä vaikkapa ajattelemaan asioita aivan oudolla tavalla. Tämä voikin kuulostaa hyvin typerältä, mutta se on ikään kuin useimpien käytössä oleva supervoima, joka on löydettävissä. Sen löytäminen ei vaadi kirjojen lukemista, paperiarkkien täyttämistä ihmeellisillä tekstityyleillä, -tyypeillä.

 

Ihmisen elämä saattaa koostua kerroksista. Yhtenä päivänä, tai toisin sanoen aikavälinä, jota kutsumme päiväksi, saattaa elää yhtä kerrosta. Joskus kerros saattaa luhistua, romahtaa ja toisinaan sen voi jälleenrakentaa. Jos eläisimme viikon pituisten päivien ajanlaskua, saattaisi olla, että nukkuisimme nykyisen viikon ajan, ollaksemme hereillä viikon. Kerros ei olisi riippuvainen ajasta, vaan kaikki pitäisi vain organisoida eri tavalla. Toisin sanoen, kerrosajatusmallissa eläisimme jonkin tietyn ajan jossakin kerroksessa. Emme pysty hallitsemaan itseämme, emmekä kerroksiamme, näin väitän. Vaikka saisimme jokaisen alitajunnan soluosakkeen haltuun, täydelliseen kontrolliin, emme silti hallitsisi itseämme. Väitän että ihminen on inhimillinen olento, josta inhimillisyyttä ei voi koskaan lopullisesti ”jalostaa” pois. Lopulta inhimillisyys tulee esiin. Esimerkiksi murhaajaksi kykenevän sanotaan olevan epäinhimillinen. En ole samaa mieltä. Murha on seurausta jostakin tunteesta, joko vihasta, surusta, tahdosta, tai vaikka kylmästä harkinnasta, mutta tunteesta, joka kumpuaa alitajunnan syvimmistä syövereistä ehkäpä mahdottomana hallita. Voi olla että joku ihmishirviö todetaan täysin tunteettomaksi, ja todelliseksi hirviöksi. Vaikka tappaisi huvin vuoksi, tai jopa syyttä. Mutta joka tapauksessa, kyseessä on lopulta inhimillisestä, ihmisen sisältä kumpuavasta voimasta.

”Sekopää” on sekopää jos niin sanotaan, hullu ei parane, mutta lopulta hulluus, sekopäisyys, kaikki se, kimpoilee itsestä. Ihminen on lopulta vain sykerö asioita jotka tekevät jotain jonkun johdosta. Ei vapaa tahto ole lopulta sitä että ”mennäänpä vaikka tuonne”, vaan se on sisällä olevien asioiden tekemiä päätöksiä, johdatuksia, päätelmiä, ajatuksia sisällämme elävältä ihmismäiseltä inhimillisyydeltä.

 

Palataanpa siis alkuun, kerroksiin. Inhimilliset kerrokset joissa elämme, on eri tunteita, jotka ohjaavat tekojamme ja tapahtumia ympärillämme. Kerrokset eivät anna sijaa sovulle sisimmässä. Vai, ehkäpä asia on toisin, täysin toisin ja kerrokset ovatkin liukuhihnamainen kierros kehossa. Eli kierros, joka kuitenkin muuttaa muotoaan, on hyvin, hyvin monimuotoinen.

Palataan siis kuitenkin alummas. Tekstin idea, osat, ajatukset ovat sirpaleina paperiarkilla. Niistä ei voi koostaa yhtenäistä, yhtä selkeää tekstiä, sillä silloin ei käsiteltäisi riittävän laajaa alaa. Tämä on jälleen yksi bittiarkillinen maailmassa, jonka ihmiset rakensivat maailmaan, jossa maailma oli, ja jossa maailma tulee olemaan, jonne ihminen teki väylän jota pitkin lähettää vastaanottaa ja nähdä kaikki siten miten silmä näkee. Tyypillinen illuusio hämää silmää, mutta onko kyseessä lopulta vain tahto nähdä jotakin. Vai onko kyseessä merkki, merkki siitä, että vittu ettekö tajua jo, että mitään ei näe jos ei osaa etsiä.

Kyseessä ei ole kommentti mihinkään, teksti ei ole kannanotto, vaan se ainoastaan ilmentää mielen sokkeloiden loputonta dokumentoitavaa tiheyttä, joka ei lopu.

Mitä olisikaan olla ajattelematta? Ja ei, ei mikään lobotomia, vaan tyhjä mieli. Mitä jos tyhjä mieli onkin tila johon joskus pääsee, joka olisi saavutettava, ja kaikki ajatukset, siis; ilot, surut, vihat, himot, nöyryydet, häpeät ja muut ovat vain ongelmia jotka on setvittävä. Selvitettävä, jotta saa olla rauhassa. Yksin tai monissa kerroksissa monien kanssa samaan aikaan.

Jos teksti rönsyilee, kuten nyt, se kertoo, että ajatuksia on liikaa. Ne pulppuavat esimerkiksi rauhallisen, hieman melankolisen musiikin säestyksellä. Jos ajatusvirta loppuisi, saisin ehkäpä jäsennettyä tekstiä uudelleen, parempaan järjestykseen, selkeään ulkoasuun. Jos teksti, jossa yritän pohtia mielen kerroksia, tai inhimillisiä tuntemuksia sisällämme, ympärillämme, menee siihen, että alan ajattelemaan tekstin järjestystä, järkevyyttä, se kertoo vain siitä, mikä on tärkeintä. Ajatus.

Yritämme ja meitä yritetään opettaa tekemään asiat jollakin tietyllä tavalla, kuten kieli. Se on hyvä esimerkki. Kieli on yhteinen sopimus ja niin edelleen, mutta eivätkö teot ja tekojen tekotyyli edusta aivan samaa. Tehdessään asiat eri tavalla, ihmiset ovat erilaisia, eivätkä välttämättä ymmärrä toisten erilaisia tekoja, aivoituksia, arvoja. Sitä yritetään jäsentää samaksi. Ikuisesti. Ennen onnistumista kaikki ehtii jo tuhoutua, sillä yhden mielen aivoitukset eivät ehdi paperille ennen loppua. Tulevaa, mennyttä.

Lukiessa tätä ajattelen itseni täysin järjettömäksi. Tässä tekstissä ei ole hevon vitun järkeä. Se on ainoa asia jonka erottaa ja se on ainoa asia jonka voi koskaan erottaa, samalla kun ajattelee kaiken järjettömyyttä, suhteettomuutta, turhuutta ja kaiken loputtomuuden ja järjettömyyden kauneutta. Sitä pohtiessa tapahtui paljon.

 

Ovi aukesi. Hän astui huoneeseen. Kaikki oli ja olisi nyt ohitse. Hän asteli kohti paikkaansa muiden tirskuessa tuossa heitä ohittaessa. Etupenkki odotti tyhjänä. Katse viilsi häneen edestäpäin. Penkki ei kutsunut nyt, hän oli sen kohdalla, ja etuosasta viiltävä katse oli kohta avaamassa suutaan, kysyäkseen, ivallisella painotuksella, ehkäpä. Mutta sitä ennen kaikki olisi jo ohitse. Etummainen katse huomaa kaiken ja silmistä jää paistamaan katse, anteeksipyytävä, pelokas, kauhuntäyteinen. Sekään ei kauaksi aikaa.

 

Teot puhuvat puolestaan. Yhtenä iltana rannassa jäinen vedenpinta alkaa sulaa, toisena se on auringon ystävä. Ajattelin, että nyt olisi aika kirjoittaa sinulle,

Kaunista syksyä toivoen,

se kaikonnut turva sisimmässä.